Taideterapian raiteilla

Kiinnostukseni taideterapiaan sekä sellaiseen pedagogiaan, jossa taiteella ajatellaan olevan ihmisen kehitystä eheyttävä vaikutus on kestänyt läpi koko aikuisikäni. Uskon sinisilmäisesti, että taide  toimii ilmaisuvälineenä ja eheyttävänä terapiana. Kuvallinen ilmaisu, mutta myös musiikki  ja  liike ovat tapoja, joilla eniten haluaisin hahmoittaa ympäröivää maailmaa ja ihmismieltä. Luin Meri-Helga Mantereen artikkelin taideterapiasta  (Taideterapian perusteet, 2009, Duodecim).  Seuraavat asiat jäivät mieleen.

1. 

   Kyseisen kirjan kansikuva

   Hän toteaa, että kuvan tekeminen pääsääntöisesti luo rakennetta, ei hajoita sitä. Mielikuvat ja taiteen kuvat ovat psyyken kieltä, joka toimii välittäjänä sisäisen ja ulkoisen välillä.
2. Mantere käsittelee myös myös kiinnostavasti tärkeänä pitämäni kehollisen työskentelyn ja liikkeen sanoman huomioimista taideterapiatyössä. Onhan jo kuvien ja mielikuvien avulla työskentely myös moninaisten tunteiden hyväksymistä ja tunneilmaisut tulevat myös fyysisenä/motorisina.
3. Oivallus itselleni oli artikkelissa ajatus taideterapeutin roolista ahdistavien kuvien kantajana ja säilyttäjänä. Mielestäni tämä rooli tarkoittaa tietoa ja kokemusta visuaalisesta maailmasta, kuvien tekemisestä, kuvataiteen historiasta ja kuvien merkityksestä taiteessa ja psykoterapeuttisessa työssä.

Artikkelin pohjalta ymmärsin, että taideterapiassa on mahdollista toimia selllaisten taiteellisen ja terapeuttisen työskentelyn prosessien kautta, jossa ihmismielen toiminnan ajatellaan lähtökohtaisesti toteutuvan ekspressiivisena ja uutta ymmärrystä luovana. Tämänkaltainen terapiaprosessi ei tietenkään sovi joka tilanteeseen, mutta se voi olla osa muuta terapiaa. Kokonaisvaltainen tekeminen, mutta myös kuvista puhuminen antaa mahdollisuuden eheyttävään prosessiin. Kuvien kieli tulee kuvitteelista toimintaa, ei kognitiivisiä tulkintoja. Terapeutilla tulisi olla visuaalinen mielensä ja oivallus kuvien merkitystodellisuudesta integroituneena omaan mieleensä mutta ennakkoluulottomasti käytössään. Kuvien käytön etu on kuvittelukyvyn parantamisessa ja kuvien kyvyssä saada uusia merkityksiä tulkintojen kautta. Kuvien etu on, että niihin voidaan palata uudelleen, muuttaa ajan kuluessa samojen kuvien avulla tunteita, ajatuksia, asenteita. Epämääräisen, kaaoottisen materiaalin kanavoiminen kuviksi on mahdollisuus jäsentää mieltä, tehdä sitä joustavammaksi, parantaa kuvittelukykyä, tunnistaa tiedostomattomia puolia itsessään.

Nykytaiteen Kermakarkkeja keräilijöiltä ja onneksi jotain terveellistäkin

Kiasmassa Cream-näyttely on päätymäisillään, mutta kiinnostava ja pysyvä aspekti siinä on taidekeräily. 1990-luvun mediakohutulle ryhmälle YBA:lle (Young British Artists) löytyivät brändin rakentajiksi  megaluokan taiteenkeräilijä ja mesenaatti Charles Saatchi, joka saattoi ostaa kokonaisia näyttelyitä ja White Cube -gallerian perustaja Jay Jopling. YBA:han niputetut taiteilijat pääsivät kiinnostuksen polttopisteeseen Damien Hirstin rajoja rikkovan, provokatiivisen taiteen vanavedessä.  Hänen myötänsä taidemarkkinoiden manipuloinnista ja rahan näkyvästä asemasta taidepuheessa tuli samalla tavoin taidetta kuten aikaisemmin Jeff Koonsin taiteen yhteydessä.

Syystäkin suomalaisten keräilijöihin kokoelmiin on päätynyt töitä Hirstiltä ja muilta YBA:n kuuluviksi lasketuksi taiteilijoilta. Kiinnostavuus valitettavasti löytyy varsin monissa teoksissa ulkotaiteellisista asioista, kuten Hirstillä hopeasta tehdystä luonnollisen kokoisesta anatomian mallinukesta, upeista oikeista perhosensiivistä tehdyistä goottilaistyyppisistä ruusuikkunoista tai taitavasti muovailluista keraamisista lääketableteista Parannus -teoksessa. Myös  näyttelyssä esillä olut pehmeä jättiläisbanaani, videoteos ja moni muukin työ aiheutti minussa lähinnä toteavan mielialan. Tälläistä on siis suomalaisissa yksityiskokoelmissa, ajan sosiologista kuvaa - kyllä, mutta uskomattoman hienoa taidetta - enpä ole varma.

Hirstin epätavallisten materiaalien käyttö, esim. kuolleet eläimet, nostivat nykytaiteen puheenaiheeksi ja herättivät kysymyksiä taiteen sisällöstä ja moraalista. Taidehistorian lehdille taatusti hän jäi 1990-luvulla tilausteoksensa  The Physical Impossibility of Death in the Mind of Someone Living myötä. Siinä tiikerihai uiskenteli 16 000 litran formaldehyditankissa. Kauppa kuitenkin kävi, ja skandaalit ja mediakohu seurasivat toisiaan. Yksi tuoreimmista tempauksista oli se, kun Hirst vuonna 2008 myi kokonaisen näyttelyn Sothebyn huutokauppakamarin kautta - siis gallerian sijaan - ja tienasi huikeat 135 miljoonaa euroa.

Esillä olevista töistä Helen Chadwickin, Ian Davenportin, Callum Innesin ja Jason Martinin työt pysäyttivät. Heidän työnsä edustivat varsin perinteistä maalausta paitsi Kiasman kokoelmiin hankitut Chadwickin kaksimieliset pienehköt kaktusveistokset turkisrenkuloineen (I thee wed,  1992-1993) ovat parisuhteesta huumorilla kertovia.

Jason Martin: Primavera, 2007, öljy alumiinille, 173x173cm  (Cream-näyttelyssä suurempi työ)

Isaac Julienin näyttelyn peruunnuttua on pikaisesti koottu Cream, keräilijöiden kokoelma, on nostettu Kiasman vuoden päänäyttelyksi, mutta taiteellisessa mielessä kiinnostavaa juonta ei juuri siitä löydy. Kiasman peruskokoelmien esitys Järjestetty juttu sen sijaan puree paremmin. Studio K:ssa Kari Cawénin Silmät ristissä vaati katsojalta näkökulman vaihtamista, silmät ristissä näkemistä, optisen harhan testausta. Äänen lumo -festivaalin ohjelmistoon kuuluva Kimmo Rapatin teos Mediateekissa ja Joachim Koesterin ääniraudat ilahduttivat monotonisessa yksinkertaisuudessaan. Tämän vuoden Ars Fennica -finalistit olivat luoneet ilahduttavia ja tyylikkäästi toteutettuja kokonaisuuksia. Ei sellaisia machoiluteoksia kuin viimeksi.

Taiteesta ja ihmiskuvasta

Helsingin Sanomien kolumnisti Johanna Korhonen (Kulttuuri, 17.11.10) innoitti minut pohtimaan seuraavaa tässä samalla kun katselin mieheni keksimää ruokalajia: lanttulaatikkoa parmankinkkukääreessä. Kohta Hans Välimäki soittaa!

Korhonen kirjoitti mielestäni äänestä aineettomana. Kaunista ja jollekin totta, mutta ääni on värähtelyä aineessa, ääntä ei voi olla olemassa ilman välittäjäainetta. Muusikko tai kapellimestari toki pystyy partituuria lukemalla kokemaan musiikkikappaleen, mutta en kuulu kumpaankaan ryhmään.

Kun aidosti kuuntelet ääntä, on ainoastaan läsnäoleva hetki, kun katselet jotakin keskittyen, on vain läsnäoleva hetki. Musiikin tai äänen kuuntelussa menneen muistikuva ja tulevan tapahtuman odotus katkeaa tässä hetkessä, on todellakin vain esityksen nyt -hetki, piste ajassa.  Staattista kuvataideteosta katsellessa näin ei tapahdu yhtä selkeästi ja ehdottomasti, sillä oma mielentilasi ja mahdollisuutesi hallita katseluun käyttämääsi aikaa säätelee kokemusta.  Toki taideteoksen "reseptiä" voi lukea, mutta en ole kuvataidekriitikkokaan.

Johanna Korhonen hienosti kirjoittaa musiikista kirkkoympäristössä, kivisistä seinistä ja liiallisten rakennuskorjausten tarpeettomuudesta (koska alkuperäinen akustiikka muuttuu). Äänen ja kuvan ympäristö ja aineelliset puitteet muuttavat taiteellista kokemusta. Ääni soi eri lailla riippuen tilasta ja kuva näyttää erilaiselta riippuen ympäröivästä kontekstista.Akustiikka ja materiaalinen ympäristö muokkaavat taidekokemusta. Taidehistorian ja musiikinhistorian tulisi mielestäni myös tutkia kuvataiteen, musiikin ja äänien vaikutelmia ja sointia alkuperäisessä tilassa esimerkiksi keskiaikaisessa kirkossa. Ajanmukaisilla soittimilla soitettu sävellys pystyy luomaan kokemuksen ajassa siirtymisestä ja vanhat freskot kirkossa auttavat eläytymään renessanssin maailmankuvaan.

Ihmisen oma ääni on myös muille syntyvä mielikuva persoonallisuudesta, jossa kehon luoma ympäristö toimii välittäjänä. Turhalta ja tarpeettomalta vaikuttava  musiikki tai kuvataide on yhteyttä maailmaan ja yhteyttä toisiimme ihmisinä yli ajan - siinä on mielestäni yksinkertaisesti humanismin ydin.

Humanismin ihmiskuvaa etsiessäni ihastuin kirjailija Zadie Smithin lausumaan:" Uneksin verkosta, joka tyydyttää sellaista ihmistä, jota ei ole enää olemassa.  Ihmistä, joka on kysymysmerkki maailmalle - ja mikä tärkeintä - itselleen." Virtuulinen ihmiskuva ei houkuttele kysymysmerkkinä olemiseen, kärjistäen viesti  kuuluu: Ole avoin, ole julkinen, ole näytillä, kaikki julkkisuus on hyvästä, luo elämästäsi reality-show: ilmoittelehan itsestäsi, ettet vaan häviä olemasta. Tarvitseeko taidekaan enää  moniuloitteista ihmistä? Riittäkö, että taiteilija, että on toiminnaltaan ja mielipiteiltään ikuisesti reipas ironinen varhaisaikuinen tai jäätä kepillä kokeileva teini. Jippii! Kuinka rohkeata... Tiedän, pilkka osuu myös omaan nilkkaan.

Maisteri Reinilän vapaapäivä

Tässä marraskuisen vapaapäivän ohjelmaa:


7.00 Herätys, teetä ja tabuja, liikuntavuorojen varausta. Luen vähän blogeja yms.
7.20 Joogaa kankeana, meditaatioyritys, jonka keskeyttää ovikelloa iloisesti pimpotteleva, virkeä lähetti. Lähetyksen kuittaus. Meditaation lopetus.
8.20. Aamiainen: marja-auringonkukansiemensmoothie, soijajogurttia, kananmuna, manteleita. Tytär herää tyytyväisen oloisena. Aamupalaa myös hänelle, keskustelua, hänellä iPad-pelailua. "God morgon, flickor", mölisee suihkuun menevä mies. Hän tarkoittaa myös marsukaksosia Leilaa ja Annukkaa. Ruokaa myös marsuille, jotka yhtyivät mölinään ja reagoivat aina kiihkeästi ääntelyllä jääkaapin oven avaukseen.
Valmistan porkkana-lantturaastetta ison erän, suunnittelen päivän ruokaa, maustevaraston penkomista.
9.30 Tytär kouluun, sähköpostit, päivän lehti. Rutiineita: Mies saapuu alakertaan ja avaa keittiön ikkunan, "Saako avata?"vaikka aina puolen minuutin päästä sanon, "että mulle tulee kylmä." Lantturaasteen haju leviää keittiöön, kun hän avaa jääkääpin. Miksi? Mies lukee Googlen palkankorotuksista ja huokailee. Kommentoi lukemaansa, myös Hirvoxin mainosta. Sarjakuvien kohdalla yleensä irstaalta kuullostavaa naurua.
10.30 Englanninkielisen esiintymisjutun opiskelu alkaa.
12.30 Ruuanlaittoa, lounas miehen kanssa. Lohta, raastetta ja tabouleh'ta.  Luomupiimää juomaksi.Valmistautumista, pakkailua, siivoilua, musiikkia.
13.30 Menoksi circuit-tunnille.
14.00 Circuit, välipala kahvilassa: teetä ja jogurttia.
16.15 Galleriassa.  Mielenkiintoinen näyttely, galleristi (on muuten aikas tunnettu tyyppi) juttelee kanssani ystävällisesti, mutta sitten tulee venäläinen vieras (taiteilija?) ja tarjoaa tuliaisia. Näyttäisi olevan votkaa ja jotain speciaalisapuskaa. Vettä sataa.
17.00 Akupunktio. Toimii vaivaani, uskoisin. Kaunis paikka Ullanlinnassa.
19.30 Kotona. Päivällinen (sama kuin lounas). Keskustelua. Mies "loukkaa" minua ja tekee siitä syystä minulle kardemummateetä ja lime-papaijahillopaahtoleivän. Facebookissa yritän myydä kavereille taidekirjaa. Pyykinpesu, lehtien selailu, netissä oleilu. Toisilla perheenjäsenilla on iPad-pelit ja Hoksauskerroin-kirja menossa.
21.00 Lapselle iltapalaa ja iltatoimia yhdessä. Kotitöitä. Halailua.
21.30 Katsomme elokuvaa miehen kanssa. "Borat?" mieheni ehdottaa, muttei vakavissaan. Valitsemme Agora-elokuvan. Lisää teetä. Omena ja kuivattuja viikunoita. Pyykit pois koneesta ja narulle.
22.15 Lapsi ei saa unta. Hänen viereensä. Melkein nukahdan.
22.30 Katsomme elokuvan loppuun. Lisäinfon kohdalla alan nukahdella.
23.30 Menen nukkumaan. Toivottavasti mielenkiintoisia unia luvassa. Akupunktio on rentouttanut lihaksia.

Miksi ymmärrät Rothkon maalausta mutta et Stockhausenin musiikkia

Mark Rothko
Red, Orange, Tan, and Purple, 1949
Oil on canvas 84 1/2 x 68 1/2 inches (214.5 x 174 cm)
Private collection

Otsikko on lainattu David Stubbsin kirjasta (2009, Zero Books). Rakastanhan varauksettomasti Mark Rothkon töitä, imeytetyn näköisiä kuvapintoja, joissa väri on absoluuttista kauneutta ja herättää tunteet. Työpaikallani on Suomen ainut julkisesti esillä oleva Rothko, mutta varsin pyörryttävä kokemus oli nähdä  kesällä 2009 jättiläismaiset mielenmaisemat ja säteilevät abstraktit väririnnastukset National Galleryssa Washington D.C:ssä.

Rothkon töissä väri on kaikki, väri on taiteen mieli, tasapaino sekä salaperäinen, ylimaallinen kauneus.  Ei tarvita syvyysperspektiiviä eikä piirustusta, sillä laajoissa väripinnoissa on syvyyttä ja sanomaa tarpeeksi.  Rothkolla värien sielunelämä on musiikinkaltaista; ei ehkä Stockhausenia tai Sun Ra:ta, mutta aikamme ambientia tai taidemusiikkia kuitenkin.

Stubbs teorisoi, että yksi syy, miksi kuvataiteellista teosta ymmärretään välittömimmin, on sen autenttisuuden aura.  Teoksen autenttisuudelle annettu arvo on usein, hämmentävää kyllä, myös lähes yhteismitallinen sen taloudellisen arvon kanssa. Tämä arvo on yksi keskeisistä tekijöistä, joihin taidegalleriat, huutokaupat ja tunnetut taidemuseot toimintaansa perustavat.  Vastapainona tälle ajatukselle on musiikin kuuntelu: kokemus on teoksen toisinnon kuuntelua.

Autenttisuuden markkinat eivät muutenkaan musiikin kohdalla ole niin laajat ja kunnioitetut kun kuvataidemaailmassa, ja itse asiassa musiikin tuottaminen, tekeminen, välittäminen, ostaminen, kuunteleminen halpenee ja helpottuu koko ajan. Rothkon työ kirjan sivuilla tai tietokoneen näytöllä ei ole sama kokemus kuin aito, autenttinen teos väreineen ja mittasuhteineen, mutta Stockhausenin teoksen toistettu esitys on ainoa tapa kokea se.

Taidemuseossa taideteosta voi vain vilkaista ja häipyä sitten museon kahvilaan pohtimaan kokemustaan.  Taideteoksen  ääressä voi tietenkin myös meditoida tuntikausia.  Klassisen musiikin konsertista ei ole yleensä hyväksyttävää häipyä kesken kaffelle ja pullalle, joten se vaatii siinä mielessä enemmän kärsivällisyyttä.

Sisäisen kokemuksen synty - mustavalkoinen kuva jättää tilaa katsojalle

Mustavalkoisen valokuvan taitajan ja pimiötyöskentelyn mestarin, Pentti Sammallahden, retrospektiivi Valokuvataiteen museolla on kattava. Kuvakavalkadi ulottuu 13-vuotiaana otetusta kuvasta katujen risteyksestä  lähes viidenkymmenen vuoden päähän 2000-luvun Helsinkiin. Helsinki-kuvia on useilta vuosikymmeniltä, mutta ne ovat negatiivien tulkintoja, eli useimmat niistä onkin uudelleen vedostettu erilaisilla tekniikoilla 2000-luvulla. Muu esillä oleva tuotanto vaikuttaisi olevan aikalaisvedostuksia. Valokuvien vedostaminen on tekniikasta riippuvainen laji, ja kysymys  kuvan aitoudesta on aina läsnä. Kuva voi olla aitoa "vintagea" tai  uudelleen uusilla tekniikoilla vedostettu kappale.

Sammallahti on sanonut olevansa käsityöläinen ja pitävänsä pimiötyöskentelystä. Nykyaikaisempi valokuvaaja sanoisi ehkä olevansa taiteilija ja  "rakastavansa photoshoppailua".   Sammallahti perustaa  työskentelynsä siis kuvien eri osien valotuskokeiluihin pimiössä ja saa aikaan upeita kontrasteja, graafista maisemaa ja perspektiivejä ja ennenkaikkea intiimiyttä, joissa on sielua koskettava tunnelma. Sammallahti todellakin edustaa vaihtoehtoa nykyelämän kiihkeälle rytmille.
Kokemus ja tieto mustavalkokuvan valottamisesta on mielestäni avain katsojankin kokemuksen syntyyn. Ensinnäkin mustavalkoinen kuva ei ole ylenmäärin koristeltu vaain se jättä tilaa katsojan mielikuville ja tunteille.  Sammallahden kuvista aistii, että hän on pystynyt säilyttämään kykynsä kiinnostua, haltioitua ja asettamaan itsensä altiiksi. Esimerkiksi odottaessaan sitä rohkeinta sammakkoa, joka ei pelännyt kuvaajan välineitä, ja lopulta pilkisti veden alta. Kuvassa on sadunomainen tunnelma, se näyttää kuutamossa otetulta, mutta kuu onkin todellisuudessa hehkuva aurinko, joka on pimiössä tehdyn kopion muokkauksen vuoksi  muodoltaan täydellinen pallo.
Vaikka Pentti Sammallahti tunnetaan hänen poikkeuksellisen kauniista hopeagelatiinivedoksistaan, hänen tuotonsa on välittynyt yleisölle kirjojen ja portfolioiden kautta. Hän on useimmiten  toteuttanut kaiken teknisen ja taiteellisen työn itse ja on saanut graafisen suunnittelun, typografian, materiaalien ja painotekniikan toimimaan yhdessä valokuvan estetiikan kanssa.
Kristoffer Albrecht, TaT, esittelee museon kotisivuilla artikkelissaan Painoväriä paperilla  ensimmäisen kuvasalkun  Cathleen Ní Houlihan vuodelta 1979. Albrect kertoo, kuinka Sammanlahti antoi tällä salkulle merkinnän Opus 1. Tämä teos pani alulle Opus-sarjan. Sen jälkeen sarjassa on ilmestynyt runsaan kymmenen valokuvaajan noin 50 nimikettä. Teokset on joskus julkaistu hyvinkin pieninä painoksina, ajoittain tuhansissa kappaleissa. Suomessa Opus-sarja on lisännyt vakavaa kiinnostusta painettua valokuvaa kohtaan.

Kuvasalkut ja kirjat  ovat myös  valokuvan, runojen ja Andante sarjassa melodioiden yhteistaidetta. Cathleen Ní Houlihan sisältää valokuvia Irlannista, jotka kuvattiin saaren länsiosassa kesällä 1978. W.B. Yeatsin runo toimii taustakontekstina. Raskaat pilvet roikkuvat maiseman yllä. Niin ihmiset kuin heidän asuntonsa ovat yhtä maiseman kanssa. Pyhiinvaeltajat kulkevat sumussa paljain jaloin ylös kivistä rinnettä, nunnan kasvoilta voi löytää varsin moniselitteisen, ristiriitaisen ilmeen. Useimmiten Sammallahden matkakuvista löytää yksityiskohtien ja sattumien huumoria. Esimerkiksi venäläiset aiheet, joissa laajakulmaobjektiivilla kuvatuilla teillä koirat, joiden läsnäoloa ja asettumista on odotettu makkarat taskuissa.

Mistä sisäinen kokemus syntyy? Mustavalkoisuus on esteettinen ydin, mutta Sammallahden kuvista aistii myös loputtoman kärsivällisen oikean hetken odottajan. Hän ei kaihda raadollisia aiheita, esimerkiksi kuollutta pussissaan kadulla, jota korppikotka odottaa. Tavassa kuvata aiheita on jotain muutakin kuin dokumentaarisen toteava tai kauhistusta herättävä lähtökohta.  Sammallahden kuvista voi aistia kunnioittavan, hiljaisen huumorin sävyttävän elämänkatsomuksen. Hän ei lähestyy kohteitaan inhimillisestä, tasaveroisesta, nöyrästäkin lähtökohdasta.

Solovki, Vienan meri, Venäjä 1992

Kaikki kuvat pressikuvia Suomen Valokuvataiteen museon www-sivuilta   http://www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/nayttelyt/nyt/event/42/104---pentti-sammallahti-retrospektiivi                                     

Keksiviikon illallinen

Salaatti:
luomujäävuorisalaatti, vuonankaali, valkokaali,

 lehtikaali, keltainen luomupaprika, luomurypäleet, idätetty quinoa.

kasviöljypohjainen salaatinkastike/puristettu luomusitruuna.

Pääruoka:
 Merenkurkun siikaa, makea sipuli, teriyaki-haude, luomukesäkurpitsaviipaleet.

Kalaa vieroksuvalle lapsoselle joulumakkaraa (tip tap tipe tipe tap) 

wasabi-seesaminsiemenmausteseoksella.

Jälkiruoka:
 Stockkan käsintehdyt piparit (koska meillä on joulu?),

vaniljakastike, aprikoosi-kuminahillo.

Juomana Chateauneuf-du-Pape Domaine du Vieux Lazaret/vesi

Uskonnollisesta ja maallisesta flaamilaisessa maalaustaiteessa

Sinebrychoffin taidemuseo esittää syksyn päänäyttelynään Flaamilaisia mestareita Koninklijk Museum voor Schone Kunsten -museon kokoelmista Antwerpenistä. Katolinen Antwerpen oli 1600-luvulla taiteilijoiden ja taiteilijakiltojen keskittymä. Itse kaupunkia kutsuttiin 1600-luvullakin vielä Hantwerpeniksi. Legendan mukaan Antigoon-jättiläinen vaati Scheld -joen rannalla raskaita tullimaksuja kaupunkiin tulevilta laivoilta. Ne, jotka kieltäytyivät, menettivät käden. Tämän julmuuden lopetti roomalainen sotilas Sivius Brabo, joka katkaisi jättiläisen käden ja heitti sen jokeen. Tästä tuli kaupungin nimi: Hantwerpen = kädenheittäminen. Todellisuudessa "aanwerp" tarkoittanee tulvalietettä.

Taide, joka syntyi protestanttisen uskonpuhdistuksen iskuista toipuneessa katolaisessa maailmassa, oli  täynnä aistinautintojen ja uskonnollisen elämän yhdistelmiä.  Taideteokset ovat  usein uskomattoman taiteellisen taidon ja kärsivällisen puurtamisen sekä värien, uskonnollisen, myyttisen ja seksuaalisen symboliikan täyttämiä.  Pyhä kirja ja katolinen usko olivat kuitenkin 1600-luvulla ihmisille kuvallisen lukutaidon edellytys, se arvomaailma, jonka läpi taideteoksiakin tarkasteltiin. Kalvinistinen kuva/aistikielteinen protestanttisuus tai  toisaalta kokeellinen ja auktoriteettiuskoa murtanut kartesiolainen ajattelutapa, olivat flaamilaiselle mehevälle maalaustaiteelle vieraita. Aiheiden hurkas uskonnollisuus, joka luonnollisesti oli ylevintä, mitä aiheiden hierarkiassa saattoi kuvitella, alkoi sallivan aisti-ilottelun ja värien säteilevän voiman vuoksi menettää ylevää asemaansa.

Flaamilaiset taiteilijat saivat kirkon suostumuksella näet houkutella katsojien aisteja kuvaamalla maisemia, hedelmiä, kukkia, lihaa, kalaa ja mytologisia hahmoja  myös  uskonnollisessa viitekehyksessä. Tämä avoimuus aistimaailmalle  ja elämän vaurauden kuvaukselle muutti taidetta. Taito ja taiteellisuus  saivat kielensä kuvina, jotka todistivat  usein myös omistajiensa hyvää makua, asemaa ja rikkautta.  Esimerkkinä muutoksesta  näyttelyssä oli Kalatorilla -aihe, valitettavasti en muista tekijää. Aihe voidaan nähdään Pietarin kalansaaliina tai vastaavana raamatullisena kertomuksena, jossa Kristus esiintyy. Kuitenkin kalalajeja ja lihan mehevyyttä  ja kuvauksen luonnonmukaisuutta esitellään pääaiheena. Leikatut lohimedaljongit ja muut herkulliset palat voidaan nähdä  myös peitellyn seksuaalisen symboliikan käyttönä. 

Uskonnollinen emotionalismi voidaan modernissa kontekstissa sivuuttaa myös pelkästään  taidokkaana  maisemien ja tunnelmien  sekä mytologioiden, mielikuvituksenja tuhlailevan runsauden ja dekoraatioiden taidokkaana käyttämisenä. Tässä Rubensin työ, aihe mytologinen, mutta uskonnolliset aiheet saivat hänellä samanlaisen kierteisen, dynaamisen sommittelun  ja vaalean lihan kuullon ja lämpiminä hehkuvien värien käytön. Näyttelyyn ei ole  valitettavasti saatu yhtään Rubensin töitä, vaan 18 grafiikanlehteä hänen maalauksistaan.

Pieter Paul Rubens:  Leukippoksen tyttärien ryöstö n.1616-1617. Kangas, 222,3x 209 cm; Alte Pinakothek, München

Taulumaalaus oli ainutlaatuinen eurooppalainen ilmiö, ja rikkaassa satamakaupungissa oli varaa tilata teoksia yksityisiin ja ammattikuntien kokoelmiin. Kukoistava taidekauppa tarkoitti siirtymistä helposti kuljetettavaan ja siirrettävään formaattiin, tauluihin, valtavien seinämaalausten sijaan. Nykykatsojalle, joka elää eri sekularisoituneessa mielenmaisemassaan tämä avoimuus aisteille ja mytologisille astelmille koskettaa jo pelkästään taiteena taiteen vuoksi.  Ihimillisyys ja elävyys ovat fokuksessa, oli kyse sitten Brueghelin suvun moralisoivista, humoristisista aiheista ja maanlheisistä henkilöhahmoista. Tämä työ ei ollut näyttelyssä, mutta on yksi henkilökohtaisista suosikeistani, talvisen tunnelman ja perspektiivin vuoksi.

Pieter Brueghel vanhempi: Metsästäjät lumisessa maisemassa 1565, Öljy paneelille, 117 x 162 cm; Kunsthistorisches Museum, Wien

Avoimuudesta elämässä

Pienet lapset ovat yleensä hyvin suoria ja aitoja sanomisissaan.  Tuttavani oli kolmivuotiaan tyttärensä kanssa uimassa. Opetusallas oli jaettu kahtia pikku uimareiden ja isompien uimakoululaisten kesken. Kuinka ollakaan, aivan sattumalta, toisella puolella allasta oli uimaopettajana ystäväni "ei niin vakiintunut mutta ei mikään uusikaan" -miesystävä, entinen kilpauimari. Pikku neiti alkoi sydämensä palolla huutaa (ja voin vakuuttaa tunteen voima on hänen kohdallaan estoton ja pitkään jatkuva):

"V,  MINÄ RAKASTAN SINUA!"

Itselleni avoimuus on ongelma.  Viidentoista minuutin julkisuus ja ihailun paistessa oleminen oli varmaan yllätys miesystävälle. Toivottasti lämmittävä sellainen. Poistuin hetkeksi naamakirjasta, sillä tuntui, että erilaisten nippeliasioiden seuraaminen ja omat statuspäivitykset muuttuivat pakottaviksi raapaisuiksi. Facebookilla on paljon hyviä puolia ja sovelluksia. Silti en voi välttyä ajatukselta, että Mark Zuckenberg, epäsosiaalinen 19-vuotias nörtti,  sai ajatuksensa naamakirjasta suoraan amerikkalaisesta pintavirran highschool-leffasta. Tiedättehän, ne onnettomat looserit ja statukseltaan suositut amerikkalaisen jalkapallon pelaajat ja cheerleaderit.  Statuksen päivitys, suosion kerääminen ja klikkaamalla tykkääminen ja tökkääminen, kuinka helppoa elämä onkaan.
 Asetin itselleni kysymyksen: "Meditaatio vai facebook?", ja sain vastauksen. Toisaalta ehkä olen vaan niin eri ajan kasvatti ja en osaa liikkua sulavasti saitilla, enhän ole koskaan käyttänyt IRC:tä enkä muitakaan tsättejä. Mä palaan sinne kun olen käsitellyt ärsytykseni. Tasapainoilua. Päätin, että luon myös uuden hahmon tuttuani varten, joka suunnittelee lastenkirjaa.  Toisessa profiilikuvassani on nyt avaruusalukseni eli oikeasti se on saapas.

Anish Kapoor—subliimia aistillisuutta

Kuva: Mikel Agirregabiria

Jos jotain hämmästelen ja ihaillen rakastan, niin se on Anish Kapoorin taide. Näin Bilbaon Guggenheimissa kesällä hänen näyttelynsä ja tajusin, että voisin keskittyä pelkästään hänen töihinsä loppuelämäni ajan. Niistä välittyy heti aistillisuuden ja transkendentalisuuden vaikutelma: syvyyttä luotaavat tyhjät tilat, tummina ja kiiltävinä heijastelevat peilipinnat, voimakkaiden pigmenttivärien peittämät unenomaiset maisemat. Hindulaisuus, buddhalaisuus ja romanttiset itämaisuutta koskevat käsitykset nousevat välittömästi mieleen, mutta ne ovat vain pinnallisia kulttuurisia koodeja, sillä veistosten merkitykset ja muodot elävät omassa todellisuudessaan. Itse asiassa muotojen outous ja persoonattomaksi jäävä pinnankäsittely harhauttavat katsojaa.

Kuva: Michael Holler

Kuva: monoculaire

Töillä vaikuttaa olevan oma vaikutusvaltansa ja karismansa eivätkä ne ole pelkästään taiteilijan kulttuuritaustaan liittyviä. Kapoorin työt ammentavat taiteen perinteestä, mutta kyse ei ole taidehistoriallisen polun kulkemisesta ja taiteen traditioiden suojelemisesta vaan taiteen kielen kääntämisestä ja uusien yhteyksien rakentamisesta. Kapoor esittää meille uskomattomalla taidolla ennennäkemätöntä muotokieltä. Tästä syystä hänen taiteensa luo itse omat merkityksensä.