Abstrakti taide.
(lat. abstrahare, 'vetää pois', 'ottaa pois salaa', eli erottaa jostain aineellisesta oliosta jokin tunnusmerkki ja ajatella sitä erikseen). Abstrakti taiteessa tarkoittaa yleisesti tapaa pelkistää ja tyylitellä kuvattava kohde kullekin aikakaudelle ja kulttuurille ominaisten esteettisten normien mukaan siten, että muotojen ja värien avulla korostuvat aiheen yhteiset ja yleispätevät piirteet. Abstrakti taide käyttääkin hyväkseen ihmisen visuaalista kokemuspiiriä luomatta silti illuusiota todellisuudesta. Esimerkiksi kirjoitus, hieroglyfit ja kalligrafia perustuvat abstrahoitiin, jossa esittävä aines on kokonaan hävinnyt.
Taiteen kohdalla abstrahointi on vaihdellut eri aikakausien ja tyylien mukaan. Islamilaisissa maissa ornamentiikka käytettiin, koska ihmisen ja Allahin kuvaaminen oli kiellettyä. Bysantti ja keskiaika yrittivät kuvata ylimaallista todellisuutta sellaisin kuvasymbolein, joiden lähtökohtina olivat luonto ja ihmiselämä. Renesanssitaiteilijat koettivat rakentaa teoksensa geometristen ja matemaattisten mittasuhteiden varaan. 1800-luvulla länsimaissa löytyy pyrkimyksiä esittävän aiheiden redusoitiin: väri ja viiva toimvat riippumattomina luonnosta.
Värien, viivojen ja muotojen ilmaisukyky tuli tärkeäksi. Moderni käsitys taiteellisesta abstraktiosta on luultavammin lähtöisin Wilhem Worringerin teoksesta on Abstraktion und Einfuhlung, toki 1900-luvun henkiset virtaukset kuten teosofia olivat tärkeitä vaikuttajia varhaisilla abstrakteja teoksia tekevillä taiteilijoila. Abstraktio yhdistyi geometrisuuteen ja antinaturalismiin ja myös luonteeltaan henkisen, transkendentaalisen taiteen tavoitteluun. (esim.Wassily Kandisky, Hilma af Klimt, Piet Modrian, Frantisek Kupka) Kasimir Malevits puolestaan maalasi Mustan neliön valkoisella pohjalla, 'puhtaan aistihavainnon' mukaan. Venäläiset konstruktivistit (esim. Vladimir Tatlin, El Lissitzki, Aleksander Rodtsenko) kehittivät mm. abstraktia, 'rakennettua' kuvanveistoa. DeStilj ja venäläinen konstruktivismi vaikutti Bauhaus-koulun näkemyksessä kuvataiteesta jokapäiväisen elämän osana. Toisaalta ns. surrealistien automaattinen abstraktismi (esim. Joan Miro) jatkui abstraktissa ekspressionismissa Yhdysvalloissa ja informalismissa Euroopassa.
Kauneus.
Vanhemman taideteorian ja estetiikan tärkeimpiä käsitteitä. Antiikin Kreikassa 'kalos' merkitsi myös hyvää ja hyveellistä. Kauneus toteuttuu muodon oikeissa mittasuhteissa, jotka voitiin laskea matemaattisesti. Suomen sana 'kaunis' on lainattu germaanisista kielistä, jotka liittyvät katsella verbiin (saks. schauen). Pitkälle uudelle ajalle taideteorioiden kauneuskäsitykset heijastivat kahta vastapoolia. Platonin tavoin ymmärrettynä kauneus tarkoitti metafyysistä ja jumalallista periaatetta eli Kosmoksen täydellisten ja muuttumattomien Ideoiden ja Muotojen maailmaa. Rakkaus oli voima, joka ajoi ihmistä kohti jumalallista kauneutta, ja geometristen muotojen hahmoissa voitiin ylittää kuilu, joka vallitsi Kosmoksen ja maailmallisen tdellisuuksien välillä. Aristoteleelle kauneus oli maanpäällistä, sillä luonnon tarkoitusperänä oli kauneus ja järjestys. Kauneudella ei ollut olomuotoa, vaan se oli eettistä tai esteettistä ja ihmisen käytännöllistä kokemusta hyvästä, oikeasta ja miellyttävästä.
Longinukselle ylevä (kaunis, totinen, valtava) oli ihmissielun intohimon heijastumista taideteokseen, sisäistä jäljittelyä, mimesistä, ei siis ulkoisen maailman jäljittelyä. Plotinukselle kauneus oli maailmankaikkeiden jäsentävä periaate, ja ylimmästä kauneudesta pääsi osalliseksi vain ekstaasin kautta. Kirkkoisä Augustinus ajatteli kauneuden olevan suhteellista ja rumuudella oli oma oikeutuksensa kauneuden rinnalla, kuten syntisten olemassaolo ei mitätöinyt maailmankaikkeuden kauneutta. Renessanssista alkaen ihmisen ja todellisuuden muotojen ihannoitu kuvaus yhdistettiin taiteen kauneuteen, antiikin kuvanveiston toimiessa tärkeänä mittapuuna.
1700-luvun romantiikan taideteoria toi esille subjektiivisen elämyksen ja henkilökohtaisen maun sekä esteettisen arvottamisen. Immanuel Kantin etiikan ja estetiikan vaikutus oli huomattava taiteen teorisoinnissa. Kauniin doktriini kyseenalaistettiin 1800-luvun naturalistisessa ja realistisessa taiteessa. 1900-luvulla taiteen muut kysymyksenasettelut ovat syrjäyttäneet kauneuden sekä taiteen päämääränä että pohdinnan kohteena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti