torstai 18. marraskuuta 2010

Taiteesta ja ihmiskuvasta

Helsingin Sanomien kolumnisti Johanna Korhonen (Kulttuuri, 17.11.10) innoitti minut pohtimaan seuraavaa tässä samalla kun katselin mieheni keksimää ruokalajia: lanttulaatikkoa parmankinkkukääreessä. Kohta Hans Välimäki soittaa!

Korhonen kirjoitti mielestäni äänestä aineettomana. Kaunista ja jollekin totta, mutta ääni on värähtelyä aineessa, ääntä ei voi olla olemassa ilman välittäjäainetta. Muusikko tai kapellimestari toki pystyy partituuria lukemalla kokemaan musiikkikappaleen, mutta en kuulu kumpaankaan ryhmään.

Kun aidosti kuuntelet ääntä, on ainoastaan läsnäoleva hetki, kun katselet jotakin keskittyen, on vain läsnäoleva hetki. Musiikin tai äänen kuuntelussa menneen muistikuva ja tulevan tapahtuman odotus katkeaa tässä hetkessä, on todellakin vain esityksen nyt -hetki, piste ajassa.  Staattista kuvataideteosta katsellessa näin ei tapahdu yhtä selkeästi ja ehdottomasti, sillä oma mielentilasi ja mahdollisuutesi hallita katseluun käyttämääsi aikaa säätelee kokemusta.  Toki taideteoksen "reseptiä" voi lukea, mutta en ole kuvataidekriitikkokaan.

Johanna Korhonen hienosti kirjoittaa musiikista kirkkoympäristössä, kivisistä seinistä ja liiallisten rakennuskorjausten tarpeettomuudesta (koska alkuperäinen akustiikka muuttuu). Äänen ja kuvan ympäristö ja aineelliset puitteet muuttavat taiteellista kokemusta. Ääni soi eri lailla riippuen tilasta ja kuva näyttää erilaiselta riippuen ympäröivästä kontekstista.Akustiikka ja materiaalinen ympäristö muokkaavat taidekokemusta. Taidehistorian ja musiikinhistorian tulisi mielestäni myös tutkia kuvataiteen, musiikin ja äänien vaikutelmia ja sointia alkuperäisessä tilassa esimerkiksi keskiaikaisessa kirkossa. Ajanmukaisilla soittimilla soitettu sävellys pystyy luomaan kokemuksen ajassa siirtymisestä ja vanhat freskot kirkossa auttavat eläytymään renessanssin maailmankuvaan.

Ihmisen oma ääni on myös muille syntyvä mielikuva persoonallisuudesta, jossa kehon luoma ympäristö toimii välittäjänä. Turhalta ja tarpeettomalta vaikuttava  musiikki tai kuvataide on yhteyttä maailmaan ja yhteyttä toisiimme ihmisinä yli ajan - siinä on mielestäni yksinkertaisesti humanismin ydin.

Humanismin ihmiskuvaa etsiessäni ihastuin kirjailija Zadie Smithin lausumaan:" Uneksin verkosta, joka tyydyttää sellaista ihmistä, jota ei ole enää olemassa.  Ihmistä, joka on kysymysmerkki maailmalle - ja mikä tärkeintä - itselleen." Virtuulinen ihmiskuva ei houkuttele kysymysmerkkinä olemiseen, kärjistäen viesti  kuuluu: Ole avoin, ole julkinen, ole näytillä, kaikki julkkisuus on hyvästä, luo elämästäsi reality-show: ilmoittelehan itsestäsi, ettet vaan häviä olemasta. Tarvitseeko taidekaan enää  moniuloitteista ihmistä? Riittäkö, että taiteilija, että on toiminnaltaan ja mielipiteiltään ikuisesti reipas ironinen varhaisaikuinen tai jäätä kepillä kokeileva teini. Jippii! Kuinka rohkeata... Tiedän, pilkka osuu myös omaan nilkkaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti